Alansa suurin eurooppalainen festivaali BFI Flare käynnistyi käynnistyi tällä viikolla. Sen kunniaksi BFI:n sivuilla on nyt listattuna "The 30 Best LGBT Films of All Time". Tämäkin listaus on koottu yli 100 asiantuntijan avustuksella.
Lista löytyy tästä linkistä, ja melko yllättäen sen kärkeen nousi alle vuosi sitten ensi-iltansa saanut Todd Haynesin Carol. Elokuva on toki monilla tuoreessa muistissa ja Haynes on tekijänä arvostettu, pitkään queer-aiheiden parissa toiminut ohjaaja, mutta vakiintuneemmilla best of -listoilla näin tuoreet teokset harvoin menestyvät.
Myös kakkossijalla on suht uusi elokuva, brittiläisen Andrew Haighin Weekend (2011), joka voisi hyvin olla omalla listallanikin ykkösenä. Haigh on nuorempi tekijä, mutta hän ollut viime aikoina esillä elokuvan 45 vuotta (2015) sekä laajalti arvostetun, San Franciscossa kuvatun Looking-tv-sarjan myötä.
Toisaalta queer-elokuvan historia on vielä melko lyhyt. Hahmoja ja aihelmia on toki aina ollut ja löydetty myös vanhoista elokuvista – Vito Russon The Celluloid Closet -kirja ja siihen perustuva dokumenttielokuva avaavat tätä hyvin. Mutta varsinaisesti queer-elokuvasta alettiin puhua vasta 1990-luvun alussa (mm. B. Ruby Richin Sight & Sound -artikkelin ja Sundance-festivaalin queer-paneelin myötä).
Niinpä kolmannelta sijalta löytyvää Wong Kar-wain Happy Togetheriä (1997) voidaan jo pitää klassikkona. Listan vanhin elokuva, sijalla 14, on Leontine Saganin Mädchen in Uniform (1931). Ennen 90-lukua valmistuneita elokuvia listalla on 14.
Ensimmäinen naisohjaajan elokuva löytyy sijalta viisi: Jennie Livingstonen Paris Is Burning (1990). Se on myös korkeimmalle rankattu dokumenttielokuva ja trans-aiheinen elokuva. Yhteensä naisohjaajia listalla on 10, mikä on hyvin suhteessa siihen, kuinka paljon naiset ylipäänsä pääsevät ohjaamaan elokuvia.
Aasialaistaustaiset ohjaajat ovat pärjänneet hyvin: Kar-wain lisäksi Ang Lee ja Apichatpong Weerasethakul pääsivät top kymppiin, ja loppupäästä löytyy vielä Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses. Ylipäänsä ei-englanninkielisiä elokuvia listalla on puolet.
Kaksi listan elokuvista on nähtävissä pääkaupunkiseudulla lähiaikoina: Tangerine (sijalla 11) Season Film Festivalilla huhtikuun alussa ja Kuolema Venetsiassa (sijalla 27) Orionissa huhtikuun puolivälissä.
***
Vaikka pidänkin listoista, rankingit ovat hankalia, joten jätän tämän ajatuksen nyt muhimaan. BFI:n listalta olen nähnyt 23 ja suurimman osan niistä huolisin itsekin ainakin 50 parhaan joukkoon. Myös listan loppupään hajapisteitä saaneissa on erittäin suositeltavaa katsottavaa, mm. Hedwig and the Angry Inch, Querelle ja Young Soul Rebels.
Kotimaisessa elokuvassa valikoimaa on vähemmän, joten sieltä pienellä miettimisellä onnistuin valitsemaan kaksi tämän kansainvälisen listan jatkoksi: Auli Mantilan Pelon maantiede (1999) on täkäläisessä asenneilmastossa harvinainen feministinen avaus. Anja Kaurasen romaanin filmatisoinnissa arvostan yhteiskunnallisten kysymysten tuomista viihdyttävästi etenevän narratiivin keskiöön. Elokuva myös näyttää hyvältä, Helsinki-kuva tuntuu autenttiselta ja näyttelijät sopivat rooleihinsa – niin ikään harvinaista suomalaisessa elokuvassa.
Toinen valintani on Ilppo Pohjolan Daddy and the Muscle Academy (1991), kokeellinen dokumentti Tom of Finlandista. Kyseessä on ehkä ainoa suomalainen teos, jonka voisi lukea New Queer Cineman elokuvien joukkoon. Täytyy myös muistaa, että elokuva tehtiin aikana, jolloin ToF:in kaupallistaminen ei ollut aivan siinä laajudessa kuin nykyään... Vaikka elokuva ei ole kovin tunnettu, ainakaan suomalaisessa mainstreamissa, se on hyvin saatavilla dvd:llä (näin sitä viimeksi myynnissä tänään Fredan Nide-kirjakaupassa).
